Revontulia. Hienoimmat, mitä olen koskaan ennen nähnyt. Itse asiassa, en ole ymmärtänyt revontulia niinkään ennen tätä yötä. Ulkona oli pakkasta ja jokainen puhallus oli enemmän valkeaa kuin aiemmin. Onneksi laitoin hupparin päälleni. Menin ulkorakennuksen taakse, koska sieltä ne näkyivät parhaiten. Vihreitä, koko taivas aaltoili ja taivaalla oli niin paljon tähtiä. Ne maistuivat katkeralle, saivat tärisemään ja istuin siellä kauan kyykyssä tuijottaen niitä. Käsiäni palelsi. Hymyilin leveästi ja se oli mukavaa. Pitäisi mennä kyllä nukkumaan, huominen tulee olemaan varmaan pitkä päivä. Nukun kunnes herään ja näen unta uudesta minusta. Minä, ilman huomionviejiä. Huomion minut ja nukahdan revontuliin. Yskin varmaan koko yön. Joskus olen paras ystäväni ja joskus pidän siitä. Oikeasti en tahtoisi nukkua, minulla olisi tekemistä, mutta olo on liian rento ja hyvä millekään tekemisille. Olen olemassa itselleni ja pidän siitä. Saan nukuttaa minut ja herätä yksin, mutten yksinäisenä. Onhan minulla minut.